Psyli.fi bloggaa

Kaukana ovat ajat, jolloin sai olla apukoulun ala-asteen varaoppilaana. Nyt on yleinen, tehostettu ja erityinen tuki. Erityisessä tuessa alkaa olla joka kymmenes oppilas, ja kouluviihtyvyyden kanssahan meillä on aina ollut vähän niin ja näin. Jotain tässä on nyt pielessä.

Entäs jos keikautetaan tilanne toisinpäin? Jokainen lapsi aloittaa lähtökohtaisesti erityisen tuen ryhmässä. Nämä ryhmät ovat pieniä ja runsaasti tuettuja. Antamalla näyttöjä hyvästä osaamisesta ja ahkeruudesta opettaja voi laittaa oppilaan tehostetun tuen ryhmään. Tässä ryhmässä menestyneet lapset pääsevät asiantuntijalausunnon pohjalta etenemään yleiseen opetukseen. Siellä on isot ryhmät ja lapsilta vaaditaan hyvää työskentelyä.

Samaa logiikkaa voidaan soveltaa käyttäytymiseen. Alkuun suuri osa lasten opetuksesta koostuu sosiaalisten taitojen opettelemisesta. Kiusaamiseen puututaan heti, ja rakentavia kaverisuhteita edistetään.

Hyvästä ja empaattisesta käyttäytymisestä palkitaan sillä, että akateemisten taitojen opetus lisääntyy ja sosiaalisia taitoja opettavien ohjelmien osuus vähenee.

Lopputuloksena on aktiivinen, sosiaalinen, osaava ja sitoutunut oppilas. Koulussa pyritään yleisopetukseen. Tuskin kukaan haluaa tässä mallissa jäädä koko kouluajakseen erityisopetukseen. Sehän on se alin taso, jonne jäävät vain pahimmat luuserit. Ja koulupsykologi pääsisi lopultakin tutkimaan lasten vahvuuksia, ei heikkouksia.

Minua vaivaa sekin, että kymmenen prosenttia oppilaista vie 90 prosenttia koulupsykologien työajasta. Kuitenkin juuri nämä oppilaat ovat todennäköisesti niitä, joihin psykologiset menetelmät purevat huonoiten. 

Masennus on suurin yksittäinen kansalaisten ennenaikainen eläköittäjä, ja masennukseen taipuvaiset henkilöt taitavat löytyä aika usein juuri tuosta melko hyvin käyttäytyvästä 90 prosentista.

Entä jos laitettaisiinkin koulupsykologien hoidollinen työpanos tähän joukkoon? He ovat fiksuja ja verbaalisia, joten psykologiset interventiot purevat heihin varmasti hyvin.

Varhaisessa vaiheessa annetun hyvän tuen tuloksena he löytävät itsensä ja vahvuutensa, ja jaksavat heilua myöhemmässä opiskelu- ja työelämässä vanhuuseläkkeeseen saakka. He tuottavat kansantuotteeseen niin paljon lisäarvoa, että pystymme elättämään tuon aiemmin mainitun 10 prosentin sopeutumattomien jengin melko helposti.

Ajatelkaa miten kiva olisi kuulla välituntikeskustelu:
-Minnekäs olet menossa, Niko-Petteri?
-No koulupsykologillehan minä.
-Sille kallonlaajentajalle vai? Ai jukra onko sulla nyt mahkuja päästä sinne yleisopetukseen?
-No katotaan nyt. Mutta sekä äippä että ope olivat sitä mieltä, että nyt mä voisin yrittää sinne.
-Mä oon ihan kade, mutta onnea matkaan!

Kirjoitin kerran, että psykologien pitäisi päästä asemiin, joissa on oikeaa valtaa. Melkein saman tien sain vastauksen, että vai valtaa tässä vielä pitäisi himoita. Ymmärsin, että vastaajan mielestä olin tehnyt vähintäänkin epäisänmaallisuuteen rinnastettavan teon.

Masentaa ajatellakin, miten retuperällä masennuksen hoito on nyky-Suomessa. Kaikki tietävät, että masennus on syrjäyttänyt kaikki muut kansantaudit, ja on nykyään suurin ennenaikaisen eläköitymisen syy. Tämän lisäksi masennus aiheuttaa sairauspoissaoloja ja lähes loputtomasti inhimillistä kärsimystä paitsi masentuneille myös heidän läheisilleen.

Välillä tuntuu, että psykologia on varsinaista salatiedettä, vaikka tosiasiat osoittavat muuta. Psykologit niin akateemisessa maailmassa kuin kliinisellä kentälläkin ovat ihmismielen kummallisuuksien asiantuntijoita, mutta usein julkisuudessa erottuvat alan asiantuntijoina kaikenmaailman tee-se-itse-miehet ja -naiset.

Olen työni puolesta ja kieltämättä välillä myös uteliaisuuden vetämänä seurannut Psykologiliiton sisäisiä keskustelupalstoja niitten alusta asti. Kokemus on ollut mielenkiintoinen ja välillä provosoiva.

Mikä on normaalia, ja onko psykologin tehtävä auttaa ihmisiä tulemaan normaaleiksi?

Psykologisen tiedon kysyntä tulee tulevaisuudessa lisääntymään. Sekä koulutus- että työelämä tulevat vaatimaan jatkossa entistä enemmän.  Erityisesti psykologisen tiedon ja työvoiman tarvetta lisää yhteiskunnallinen vaatimus työurien pidentämiseksi.