Siirry sisältöön

Ohjeiden laatimisen tausta

Oikeuspsykologian ala on kehittynyt ja laajentunut huomattavasti viimeisten vuosikymmenien aikana niin kansainvälisesti kuin Suomessakin. American Psychological Association (APA) julkaisi omat ”Speciality Guidelines for Forensic Psychology” jo vuonna 1991 ja on sertifioinut oikeuspsykologeja vuodesta 2008 lähtien. European Federation of Psychologists’ Associations (EFPA) julkaisi omat oikeuspsykologian ohjeistuksensa vuonna 2001. Ohjeistusten taustalla oli toteamus siitä, etteivät yleiset ammattieettiset säännöt aina yksinään riitä oikeuspsykologian kontekstiin, sillä sovellusala eroaa monella tapaa perinteisessä kontekstissa tehdystä psykologin työstä. Tässä ohjeistuksessa etenkin APA:n ohjeistusta on hyödynnetty lähtökohtana.

Suomessa oikeuspsykologian kehittyminen on ollut 2000-luvulla nopeaa: vuodesta 2006 Itä-Suomen yliopistossa on voinut opiskella oikeuspsykologian opintokokonaisuutta, Åbo Akademissa ja Helsingin yliopistossa on jo vuosia toiminut oikeuspsykologian tutkimusryhmiä, ja oikeuspsykologi-nimike otettiin käyttöön vuonna 2017, jolloin alkoi Suomen ensimmäinen oikeuspsykologian erikoistumiskoulutus Åbo Akademin koordinoimana. Tänä päivänä psykologeilta pyydetään yhä enemmän lausuntoja oikeudenkäyntejä varten, ja tehtävissä, joissa nousee esiin oikeuspsykologisia kysymyksiä työskentelee aiempaa enemmän psykologeja. Suomalaisten tutkijoiden kotimaisia ja kansainvälisiä oikeuspsykologisia julkaisuja on jo huomattava määrä. 

1. Johdanto

Nämä ohjeet eivät poista niitä velvollisuuksia, jotka on mainittu Pohjoismaiden psykologien ammattieettisissä säännöissä (“Pohjoismaiden psykologien ammattieettiset säännöt”, Psykologiliitto, 2010) vaan tarjoavat lisäohjeita oikeuspsykologeille ja muille psykologeille, jotka soveltavat oikeuspsykologista tietoa sekä tukea oikeuspsykologisen ammattitoiminnan eettiseen arviointiin. Nämä ohjeet eivät tämän vuoksi pääsääntöisesti toista niitä yleisiä ammattieettisiä periaatteita, joita kaikkien psykologien tulee noudattaa. 

Näissä ohjeissa oikeuspsykologialla tarkoitetaan millä tahansa psykologian sovellusaloilla työskentelevän psykologin toimintaa hänen soveltaessaan psykologista tietoa oikeudellisten kysymysten käsittelyssä. Ohjeiden soveltaminen ei siis ole riippuvainen psykologin tyypillisestä asiantuntija-alueesta, vaan pikemminkin kyseessä olevan tapauksen kysymyksenasettelusta.

Oikeuspsykologilla tarkoitetaan oikeuspsykologian erikoistumiskoulutuksen suorittanutta psykologia. Alla tätä termiä on selkeyden vuoksi käytetty myös tarkoittamaan muita psykologeja, jotka soveltavat psykologista tietoa oikeudellisiin kysymyksiin. 

Psykologin toimintaa voi pitää oikeuspsykologisena siitä hetkestä lähtien, kun psykologin voi kohtuudella odottaa ymmärtävän, että hänen asiantuntija-arvionsa voi vaikuttaa oikeusprosessin lopputulokseen. Tyypillisin esimerkki on psykologi, joka kirjoittaa lausunnon esitutkintaa tai huoltajuusoikeudenkäyntiä varten.

Oikeuspsykologia voi sisältää monenlaisia psykologisia asiantuntijatehtäviä. Seuraavassa on lueteltu esimerkkeinä joitakin tyypillisimpiä oikeuspsykologiaan liittyviä asiantuntijatehtäviä. Lista ei kuitenkaan ole tyhjentävä, ja oikeuspsykologian soveltaminen on jatkuvasti kehittyvä ala.

1.1. Yksilöstä tehdyt psykologiset arvioinnit

Oikeuspsykologit voivat tehdä psykologisia arvioita yksilöistä ja raportoida johtopäätöksistään asianajajalle, tuomioistuimelle tai muille viranomaisille. Tämä rooli (varsinkin kun kyseessä ovat yksilöstä tehdyt arviot) muistuttaa eniten tavanomaista psykologin työtä. Tyyppiesimerkkejä ovat mm. mielentilatutkimukset, vaarallisuus- ja uhka-arvioinnit, kliininen psykologinen tutkimus, psyykkisen haitan arviointi, psykoterapia-asiakkaasta tehty arviointi ja oikeustoimikelpoisuuden arviointi. On kuitenkin hyvä huomioida, että kaikissa tapauksissa henkilökohtainen kontakti arvioitavaan yksilöön ei ole tarpeellinen, välttämätön tai mahdollinen. Arkistotietoa voidaan hyödyntää esimerkiksi tunnistettaessa erilaisia väkivallan riskimuuttujia, samoin kuin suojaavia tekijöitä, osana väkivallan riskin arviointimenetelmiä. Esimerkkejä tilanteista, joissa arvioitavaa yksilöä ei välttämättä tavata, ovat poliisin ennalta estävä toiminta ja mielentilatutkimukset, joissa arvioitava ei suostu tapaamisiin.

1.2. Yksittäisestä oikeuspsykologisesta kysymyksestä tehdyt arvioinnit

Tällaisessa arvioinnissa oikeuspsykologi pyrkii vastaamaan oikeuspsykologiseen kysymykseen, jonka kohteena ei ole yksilö vaan tyypillisesti tapahtuman todennäköisyys. Tyyppiesimerkkejä ovat mm. lausunto lapsen pahoinpitelyepäilyn selvityksessä, jossa oikeuspsykologi arvioi todennäköisyyttä sille, että lapsi on tullut pahoinpidellyksi, tai lausunto elinkautisvangin vaarallisuudesta, jossa arvioidaan millä todennäköisyydellä (ja minkälaisissa olosuhteissa) vapautuva vanki on väkivaltainen tulevaisuudessa. Tähän kategoriaan kuuluvat myös yksittäisen rikoksen tutkinnassa annetut asiantuntija-arviot, esimerkiksi tunnistuksen tai tunnustuksen luotettavuudesta (kuinka todennäköisesti ne ovat aitoja) taikka arvio asianosaisen kertomuksen tai muistikuvien luotettavuuteen vaikuttavista seikoista.

1.3. Tutkimustiedon kommunikointi 

Tällaisessa tilanteessa oikeuspsykologi antaa yleiskuvan siitä tieteellisestä tutkimuksesta, joka voi olla merkityksellistä oikeudellisen kysymyksen ratkaisemisessa (esimerkiksi ”Millä tavalla eri todistajien toistensa kanssa käymät keskustelut voivat vaikuttaa heidän muistikuviinsa tapahtumista?”). Toisin sanoen, oikeuspsykologi laatii tutkimustiedon kirjallisuuskatsauksen asian ratkaisijan päätöksen teon tueksi. Tämä eroaa kohdista 1 ja 2 siinä, että oikeuspsykologi ei itse suoraan sovella tätä tutkimusta yksittäiseen henkilöön tai oikeuspsykologiseen kysymykseen vaan tämä jää asian ratkaisijan tehtäväksi. 

1.4. Oikeusprosessin osapuolen konsultointi

Tällaisessa tilanteessa oikeuspsykologi konsultoi jotakuta oikeusprosessin osapuolta niistä psykologisista kysymyksistä, jotka on syytä huomioida. Tyyppiesimerkkejä ovat mm. neuvot syyttäjälle tai puolustusasianajajalle siitä, mitkä seikat ovat keskeisiä kertomuksen luotettavuutta arvioitaessa, ja asianosaisten konsultointi tai tukeminen oikeusprosessissa stressinsäätelyä ja jaksamista ajatellen.

1.5. Oikeudelliseen päätöksentekoon osallistuminen

Oikeuspsykologi voi toimia päätöksiä tekevän lautakunnan tai tuomioistuimen asiantuntijajäsenenä ja osallistua suoraan päätöksentekoon. Psykologi voi toimia asiantuntijajäsenenä esimerkiksi hallinto-oikeudessa lastensuojeluasioissa, jolloin hän osallistuu suullisiin käsittelyihin ja ratkaisujen tekemiseen ammattituomarien rinnalla.

1.6. Oikeudellisen kysymyksen ratkaisemiseksi tehty tieteellinen tutkimus

Joissakin harvinaisissa tilanteissa näyttökysymysten ratkaisemiseksi voi oikeuspsykologi tehdä tieteellisen tutkimuksen, jossa kysymykseen pyritään saamaan vastaus. Tämä rooli muistuttaa kohdan 3 roolia, mutta asettaa erityisiä vaatimuksia tutkimusasetelman ja tulosten tulkinnan objektiivisuudelle (esimerkiksi empiirinen tutkimus siitä, miten suurella todennäköisyydellä kuka tahansa rikoksesta kuullut henkilö valitsisi poliisin epäilemän henkilön esitutkinnassa käytetystä tunnistusrivistöstä, tai miten todennäköisesti kuka tahansa reagoisi kriittisiin vastausvaihtoehtoihin poliisin teettämässä muistijälkitestissä).

2. Koulutus ja asiantuntijuus

Oikeuspsykologien ja oikeudellisiin kysymyksiin kantaa ottavien muiden psykologien (esimerkiksi terapeuttien tai neuvolapsykologien) on hankittava perustavanlaatuinen ja riittävä tieto ja ymmärrys siitä lainsäädännöstä ja muista ohjeista, joilla on merkitystä heidän soveltamisalallaan.

Oikeuspsykologien on seurattava aktiivisesti soveltamisalansa tieteellistä tietoa ja sen kehitystä. 

Oikeuspsykologian harjoittajien on pyrittävä hankkimaan oikeuspsykologin pätevyys, mikäli he toistuvasti ammattikäytännössään soveltavat psykologista tietoa oikeudellisiin kysymyksiin.

Oikeuspsykologin tulee tuntea oman sovellusalansa ammatilliset ohjeistukset. Esimerkiksi “Suositus mielentilatutkimuksessa olevan henkilön oikeuspsykologisesta tutkimuksesta ja oikeuspsykologisen lausunnon laatimisesta” (THL, 2020) ja “Psykologin toiminta lapsiperheen eroprosessissa- ja tuomioistuintyöskentelyssä” (Psykologiliitto, 2018).

Oikeuspsykologin tulee pyrkiä hankkimaan sertifiointeja kyvystään käyttää menetelmiä luotettavasti ja validisti silloin kun tämä on mahdollista. Esimerkiksi strukturoitujen väkivaltariskin arviointimenetelmien koulutukset, tai oikeusprosessia varten lapsia haastattelevien psykologien haastattelemisen erikoistumiskoulutus.

Oikeuspsykologin on oltava tietoinen niistä tekijöistä, jotka vaikuttavat (ja niistä jotka eivät vaikuta) asiantuntijuuden kehittymiseen käytännön kokemuksen kautta. Keskeistä on kiinnittää huomiota mahdollisuuteen saada puolueetonta palautetta omasta toiminnasta ja johtopäätösten pätevyydestä. 

Oikeuspsykologin tulee pyrkiä saamaan vertaispalautetta omasta toiminnastaan, lausunnoistaan ja johtopäätöksistään. Tämä on erityisen tärkeätä tilanteissa, joissa palautetta johtopäätösten pätevyydestä ei voi automaattisesti saada. Palautteen antajan ei tarvitse olla psykologi vaan keskeistä on, että hänellä on pätevyys kyseisiin menetelmiin ja arvioihin.

Joissakin tilanteissa on mahdollista seurata oikeuspsykologin arvioiden pätevyyttä ja niiden virhemarginaalia (samalla tavalla kuin on mahdollista selvittää käytetyn menetelmän virhemarginaalia yleisesti). Esimerkiksi kysymystyyppianalyysi lapselle suoritetussa oikeuspsykologisessa haastattelussa, ja väkivaltariskin arvioimiseen käytettyjen menetelmien muuttujien pisteyttäminen osana vaarallisuusarviota. Oikeuspsykologin tulee aktiivisesti pyrkiä kehittämään työtänsä tähän suuntaan.

Joissakin tilanteissa saman arvion voi suorittaa kaksi toisistaan riippumatonta arvioitsijaa samaan aineistoon perehtymällä, mikä mahdollistaa arvioitsijareliabiliteetin arvioinnin. Oikeuspsykologin tulee aktiivisesti pyrkiä kehittämään työtänsä tämän mahdollistamiseksi. 

Tieteellinen tutkimus osoittaa selvästi kuinka oma rooli ja erilaiset ennakkoasenteet voivat vaikuttaa psykologisiin arvioihin. Oikeuspsykologin tulee pyrkiä työtapoihin, jotka minimoivat tällaiset vaikutukset. Yllä mainittujen seikkojen lisäksi arvioitavan materiaalin jakaminen osiin ja tapauksesta käsillä olevan tiedon kontrollointi (ns. sokko ja tupla-sokko-menettelyt) voivat olla joissakin tilanteissa käyttökelpoisia menetelmiä (esimerkiksi pyydettäessä kollegan palautetta lausunnosta, ei alkuun kommunikoida omaa johtopäätöstä, vaan annetaan kollegan muodostaa oma käsityksensä asiasta tapauksen tosiseikkojen perusteella, jonka jälkeen verrataan johtopäätöksiä). 

3. Käytetyt menetelmät

Oikeuspsykologi käyttää pääsääntöisesti lausuntonsa tai asiantuntija-arvionsa muodostamisessa hyväkseen hypoteesiajattelua. Hypoteesiajattelu tarkoittaa, että arvioitavan asian tosiasioille laaditaan vaihtoehtoiset selitykset, jotka ohjaavat koko arviointiprosessia tiedonkeruusta johtopäätösten muodostamiseen. Hypoteesit tulee muodostaa niin, että ne kattavat kaikki tapauksessa olennaiset vaihtoehdot ja ottavat huomioon selvitettävän asian kaikkien osapuolten näkemykset, mikäli aiheellista. Asetettuja hypoteeseja tulee aktiivisesti pyrkiä testaamaan (vahvistamaan ja poissulkemaan) läpi arvioinnin. 

Oikeuspsykologien lausuntojen ja asiantuntija-arvioiden tulee perustua riittävään tieteelliseen tutkimukseen ja luotettaviin ja päteviin menetelmiin, joita on sovellettu asianmukaisesti tapauksen tosiseikkoihin. Menetelmä voi tarkoittaa sekä sovellettua arviointivälinettä kuten psykologista testiä tai oikeuspsykologin työskentelyprosessia kokonaisuudessaan.

Oikeuspsykologit tunnistavat menetelmien virhemarginaalit ja ovat tietoisia oikeista ja vääristä positiivisista ja negatiivisista johtopäätöksistä ja niiden todennäköisyyksistä käytetyn menetelmän kohdalla tai siitä, että niitä on menetelmälle vaikea arvioida. 

Oikeuspsykologi arvioi sekä väärien positiivisten että väärien negatiivisten johtopäätösten seuraukset huomioiden sovellusala. 

Oikeuspsykologit ovat myös tietoisia termien sensitiivisyys ja spesifisyys merkityksestä ja kuinka ne liittyvät psykologiseen arviointiin ja menetelmien soveltamiseen. Sensitiivisyys tai herkkyys viittaa kykyyn tunnistaa oikeat positiiviset (esimerkiksi väkivaltariskin arvioinnissa kuinka vahva yhteys psykoosilla on väkivaltaiseen käyttäytymiseen) ja spesifisyys tai tarkkuus kykyyn tunnistaa oikeat negatiiviset (kuinka moni psykoottisesti oireileva ei käyttäydy väkivaltaisesti).

Antaessaan lausuntoja ja todistuksia, jotka perustuvat uusiin menetelmiin, oikeuspsykologit tekevät selväksi menetelmien reliabiliteetin ja validiteetin; etenkin niiden mahdolliset puutteet. 

Niissä tilanteissa, joissa hyödynnetään arviointivälineitä (kuten esimerkiksi kognitiivista suoriutumista, persoonallisuutta, tai väkivaltariskiä arvioitaessa), tulee käyttää vain sellaisia menetelmiä, joiden pätevyys ja luotettavuus on vahvistettu käytettäväksi arvioitavassa väestöryhmässä. Kun tällaista selkeyttä ja luotettavuutta ei ole osoitettu, oikeuspsykologit kuvaavat menetelmiensä vahvuuksia ja rajoituksia ja tuovat esille näiden vaikutukset johtopäätöksiin. 

Arvioinnin tuloksia tulkittaessa oikeuspsykologit ottavat huomioon arvioinnin tarkoituksen sekä arvioitavan henkilön ominaisuudet, kuten tilannekohtaiset, henkilökohtaiset, kielelliset ja kulttuurierot, jotka voivat vaikuttaa heidän suoriutumiseensa tai vähentää johtopäätösten tarkkuutta.

4. Lausunnot ja asiantuntija-arviot

Oikeuspsykologin tehtävänä on arvioillaan ja lausunnoillaan helpottaa arvioitavan asian ja siihen liittyvien oikeuspsykologisten seikkojen ymmärtämistä. 

Oikeuspsykologit pyrkivät esittämään johtopäätöksensä tasapainoisesti ja oikeudenmukaisella tavalla. Oikeuspsykologi esittää johtopäätökseensä selkeästi perustellen ja myös niihin liittyvät epävarmuustekijät todeten. Vahva johtopäätös vaatii vahvat perustelut.

Oikeuspsykologit huomioivat lausuntojensa ja asiantuntija-arvioidensa rajoitukset. 

Oikeuspsykologian harjoittajat tekevät selväksi mistä lausuntojen ja asiantuntija-arvioiden pohjana käytetyt tiedot ovat peräisin ja välttävät luottamista vain yhteen tiedon lähteeseen ja vahvistavat olennaiset tiedot aina kun se on mahdollista. Tiedon lähteiden listaaminen ei ole riittävää, vaan lausunnossa on selvästi eroteltava mikä tieto tulee mistäkin lähteestä. Luottaessaan tietoihin, joita ei ole vahvistettu tai ovat vain yhden lähteen varassa, oikeuspsykologian ammattilaiset tekevät selväksi tietoihin liittyvät vahvuudet ja rajoitukset.

Oikeuspsykologit erottavat selkeästi toisistaan havainnot ja niistä tehdyt johtopäätökset.

Oikeuspsykologit erottavat selkeästi henkilökohtaiset mielipiteet ja psykologiseen tietoon perustuvat johtopäätökset toisistaan. Tämä on erityisen tärkeätä tilanteessa, jossa oikeuspsykologilta pyydetään hänen kokonaisarviotaan tai mielipidettä asiassa. Mikäli tällainen mielipide ei ole hyödyllisempi kuin kenen tahansa muun mielipide, tulee oikeuspsykologin pitäytyä johtopäätöksissään eikä paineen alla ruveta laajentamaan niitä henkilökohtaisen mielipiteen suuntaan. 

Oikeuspsykologit ovat selvillä yhtäältä teoreettisten mahdollisuuksien ja kliinisten hypoteesien ja toisaalta tieteelliseen tutkimukseen nojaavien todennäköisten selitysten erosta. Kaikki mahdolliset selitykset eivät ole yhtä todennäköisiä. Arvioita tehtäessä on mahdollisuuksien mukaan huomioitava arvioitavan tapahtuman lähtökohtainen esiintyvyys tai todennäköisyys ja sen perusteella jatkaa arvioinnissa eri osatekijöiden todennäköisyyksien arviointia.

Oikeuspsykologisista lausunnoista tulee selkeäasti käydä ilmi, mitä tehdyt havainnot tarkoittavat (jos mitään) johtopäätösten kannalta. Havaintojen tulkintaa ei tule jättää lausunnon lukijan tehtäväksi. Oikeuspsykologi ei vihjaile tai kommunikoi ns. rivien välissä. 

Oikeuspsykologi tekee selväksi, kuinka havainnosta päädytään johtopäätökseen, kiinnittäen erityistä huomiota siihen, kuinka validiin psykologiseen tietoon päättelyketju perustuu.

Oikeuspsykologit välttävät merkityksettömien tietojen keräämistä tai käsittelyä silloin kun nämä eivät ole johtopäätösten tekemisen kannalta tarpeellisia. 

Oikeuspsykologit tekevät selväksi psykologisten johtopäätösten ja käsiteltävänä olevan tapauksen oikeudellisten kysymysten välisen suhteen.

Oikeuspsykologi tekee selväksi, että johtopäätökset perustuvat käytettävissä olevaan tietoon, jolloin ne voivat muuttua, mikäli taustatiedot muuttuvat.

Oikeuspsykologisissa johtopäätöksissä ei ikinä päästä täyteen varmuuteen ja ne ovat tämän vuoksi aina luonteeltaan probabilistisia, eli ilmaistaan todennäköisyys sille, että johtopäätös pitää paikkansa. Tämän tulee selvästi käydä esiin oikeuspsykologisista asiantuntijalausunnoista. Käytännössä siis pohditaan johtopäätösten vahvuutta. Myös johtopäätöksiin liittyvät epävarmuudet tulee ilmaista selkeästi.

Johtopäätöksissä tulee käyttää hyväksi asetettuja hypoteeseja. Erityisesti tulee kiinnittää huomiota tilanteeseen, jossa hypoteesi ei ole saanut tukea. Tällöin se, onko sitä pystytty riittävästi testaamaan vaikuttaa siihen, voidaanko hypoteesi sulkea pois mahdollisten selitysten joukosta.

5. Kommunikaatio ja dokumentaatio

Oikeuspsykologi tekee aina selväksi missä roolissa hän tapaa ja keskustelee henkilön kanssa, mikä tapaamisen tarkoitus on, ja mitkä asiakkaan oikeudet ja velvollisuudet kyseisessä kontekstissa ovat. Oikeuspsykologit ovat tietoisia siitä, että luottamuksellisuus ja salassapito voi erota oikeuspsykologisessa työssä muusta psykologin työstä. Oikeuspsykologit tekevät nämä rajoitukset aina selväksi kommunikaatiossaan (esimerkiksi, että mielentilatutkittavan kertoma tai uhka-arvion yhteydessä suoritetussa haastattelussa kerrotut asiat eivät ole luottamuksellisia). 

Oikeuspsykologi pyrkii välttämään sellaista kommunikaatiota osapuolten kanssa, joka voi vähentää hänen objektiivisuuttaan. Esimerkiksi huoltoriidassa oleva osapuoli, joka pyytää lausuntoa psykologilta tai viranomainen, joka lausuntopyynnössään tuo vahvasti esille omaa näkemystään arvioitavasta asiasta.

Käyttäessään tietoja opetuksessa ja tieteellisessä tutkimuksessa oikeuspsykologit suojaavat henkilöiden yksityisyyttä anonymisoimalla luottamukselliset, henkilökohtaisesti tunnistettavat tiedot kaikista henkilöistä, joiden voi kohtuudella olettavan nauttivan yksityisyyden suojaa; käyttämällä vain niitä tapauksen näkökohtia, jotka ovat julkisesti saatavilla; tai hankkimalla luvan asian osapuolilta materiaalien käyttämiseen tällaiseen tarkoitukseen. Tieteellistä tutkimusta koskevat ensisijaisesti sille asetetut eettiset periaatteet.

Oikeuspsykologit välttävät julkisten (tuomioistuinten ulkopuolisten) lausuntojen antamista tapauksista, joihin he ovat osallistuneet, ellei näiden voida katsoa palvelevan tärkeitä tavoitteita, kuten yleisön tiedottamista oikeuspsykologian roolista oikeusjärjestelmässä, oikeuspsykologisen tiedon asianmukaisesta käytöstä sekä käsiteltävänä olevassa asiassa merkityksellisistä psykologisista ja oikeudellisista kysymyksistä. Julkisesti esitettyjen tietojen tulee olla julkisia tai suostumus niiden käyttöön on saatu asianmukaisesti tarvittavilta asianosaisilta ja viranomaisilta.

Antaessaan julkisia lausuntoja tapauksista, joissa oikeuspsykologi ei ole ollut mukana, oikeuspsykologit tarjoavat ainoastaan arvioita, jotka voidaan julkisten tietojen perusteella perustella ja he selventävät lausuntojensa ja arvioidensa rajoitukset, jotka johtuvat siitä, että heillä ei ole ensikäden tietoja tapauksesta. Sen sijaan, oikeuspsykologi voi antaa tietoa johonkin tapaukseen liittyvästä ilmiöstä yleisellä tasolla.

6. Oikeuspsykologisia erityistilanteita

Oikeuspsykologisten arviointien ja psykologisen hoidon tarjoaminen samoille yksilöille tai heidän läheisilleen voi heikentää objektiivisuutta. Siksi, kun oikeuspsykologia pyydetään tai hänet määrätään tarjoamaan joko samanaikaisia tai peräkkäisiä oikeuspsykologisia ja hoidollisia palveluita, häntä rohkaistaan tunnistamaan tähän liittyvät eettiset pulmat ja ryhtymään kohtuullisiin toimiin siirtää pyyntö toiselle soveltuvalle henkilölle.

Viranomaisen pyyntö tai lakiin kirjattu perustekaan ei poissulje tarvetta työn ammattieettiselle pohdinnalle. Psykologin tulee tiedostaa, että hänen työhönsä liittyy monenlaisia jännitteitä eri toimijoiden näkökulmien välillä ja että nämä saattavat olla ristiriidassa keskenään. Esimerkiksi psykologin auttaessa poliisia kuulemaan rikoksesta epäiltyä, soveltamalla osaamistaan epäillyn suostutteluun. Kuultavalla on oikeus olla edesauttamatta häntä koskevan rikosepäilyn selvittämisessä, uhrilla on oikeus saada oikeutta, ja poliisilla on velvollisuus selvittää tapahtunutta.

Jos tuomioistuin ei ole määrännyt henkilöä osallistumaan oikeuspsykologiseen tutkimukseen, oikeuspsykologi pyytää henkilöltä tietoon perustuvan suostumuksen. Sellaiselle henkilölle, joka on määrätty tutkimukseen tai jolla ei ole kykyä antaa tietoista suostumusta, oikeuspsykologi antaa kuitenkin asianmukaisen selityksen tilanteesta ja pyytää tutkittavan suostumusta.

Oikeuspsykologit antavat lausuntoja henkilöiden psykologisista ominaisuuksista vain silloin, kun heillä on tarpeeksi tietoa kyseisten arvioiden perustaksi tai lausuntojensa perustelemiseksi. Kun ei ole mahdollista tutkia henkilöitä, joista he antavat lausunnon, oikeuspsykologit tekevät selväksi tällaisten rajoitusten vaikutuksen johtopäätösten luotettavuuteen ja pätevyyteen. Henkilökohtaisen kontaktin tarve asian osapuoliin riippuu käytetystä menetelmästä (voidaanko sitä soveltaa ilman henkilökohtaista kontaktia) ja arvioitavasta oikeuspsykologisesta kysymyksestä. Jos oikeuspsykologi esimerkiksi arvioi rikoksentekijän käyttäytymistä rikospaikalla tai lapselle tehdyn haastattelun laatua, on selvää, että arvioinnin kohde ei ole henkilö itse vaan oikeuspsykologiseen kysymykseen on mahdollista vastata psykologista tietoa käyttäen ilman suoraa kontaktia kehenkään henkilöön. Sama koskee erilaisia arkistomateriaaliin perustuvia arviointimenetelmiä, joita voidaan soveltaa yksilöön tätä tapaamatta. 

On syytä huomioida, että suoralla kontaktilla arvioinnin kohteeseen voi olla joissakin erityistilanteissa haittavaikutuksia objektiivisuuden suhteen (esimerkiksi tilanteessa, jossa psykologi laatii lausuntoa huoltoriidassa olevasta perheestä ja tapaa ainoastaan toista osapuolta). Näissä tilanteissa kontakti pitää voida perustella tarpeelliseksi sen tarkoituksella.

Oikeuspsykologista tietoa voidaan käyttää toisen asiantuntijan lausunnon, käytetyn testin ja menetelmän arviointiin.

Suomen Psykologiliiton Oikeuspsykologian ammatillinen työryhmä 30.8.2021

Oikeuspsykologian ammatillinen työryhmä kiittää ohjeiden työstämiseen osallistumisesta Psykologiliiton Ammattieettistä lautakuntaa, professori Pekka Santtilaa, oikeuspsykologian dosentteja Julia Korkman ja Taina Laajasalo sekä oikeuspsykologi Liisa Järvilehtoa.