Sosiaalinen media on peruuttamattomasti muuttamassa ihmisen toimintaa ja psyykeä. Harvapa tuosta tuntuu olevan moksiskaan, vaikka taitaisi olla syytä.

Luonnonvalinnan mukaan sopivimman kumppanin kanssa halutaan tuottaa eniten jälkeläisiä. Ennen sopivuus katsottiin esimerkiksi ulkonäön, tanssitaidon tai vastaavan perusteella. Nykyään kumppaniin tutustutaan usein ensin netissä. Tämä on tietyllä tavalla reilua meitä vähemmän kauniita kohtaan.  Henkiset ominaisuudet ovat monesti etusijalla. Tosin henkisestä puolesta taidetaan katsoa lähinnä sitä, kuka on paras heittämään läppää. Rennon humoristiset, verbaalisesti näppärät ihmiset todennäköisesti pärjäävät nykyään puolisomarkkinoilla aiempaa paremmin. Mutta miten käy jäyhien atleettien?

Keskustelu ja argumentointi on netissä erilaista kuin nokitusten. Samanhenkiset lietsovat somessa toisiaan. Toisenlaisia näkemyksiä katsotaan karsaasti. Toisia kohtaan ei aina tunneta empatiaa tai sääliä, sillä somessa voi esiintyä nimettömänä. Netistä löytyy jopa sivusto, johon on listattu kouluampujat. Eniten ruumiita tehnyt on ”kunniapaikalla”.

Hiljainen, ujo mies tai nainen saattaa olla somessa kaikkein kovin karju, joka saa kasapäin ihailijoita ja paikan kaupunginvaltuustossa. Siellä hän istuu tuppisuuna ja kirjoittaa kotiin päästyään blogissaan, miten oli taas kerran turha kokous.

Intohimoisesti asiaansa ajavat henkilöt käyttävät asiansa edistämiseen loputtomasti aikaa ja vaivaa. Heillä on melko selkeä toimintakaava, jonka pitäisi olla psykologeille tuttu. Vastapuolen argumentit ovat mukamas arvottomia. Nehän ovat ”niin tyhmiä, etten tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa”,  tai  ”on sanomattakin selvää, että  kirjoittaja on väärässä”, tai ” tyypin  pitäisi tietää  paremmin”, tai ”hän on häpeäksi ammatilleen/suvulleen/sukupuolelleen/isänmaalleen.” Näitä väitteitä ei tietenkään perustella mitenkään.

Sen sijaan vastapuolen joka lauseelle, mieluiten joka sanalle, pitäisi kyllä löytää peruste. Ihannetapauksessa vastustajan teksti  copypastetaan ja joka lauseen perään kirjoitetaan ”Miten perustelet?”, ”Onko sinulla tutkimustietoa?”, tai ”Tuo loukkaa kyllä miehiä/naisia/suomalaisia/tietyn puolueen edustajia” jne. Väitän, että lausetasolla mikä tahansa kirjoitus voidaan saada näyttämään naurunalaiselta.

Nettikeskustelussa painotetaan melko kovaa arvomaailmaa. Some-sankareille suurinta tyydytystä tuottaakin niin sanottu kukkahattutäti, joka puolustaa esimerkiksi ympäristöä, naisia, rauhaa, homoja, petoeläimiä, muslimeita tai vastaavaa. Kukkahattutätien argumentteja ei ”viitsi edes lukea, kun ne ovat niin naurettavia ja lapsellisia.” Hauskinta on, jos kukkahattutäti uskaltaa puolustautua. Silloin sanotaan, että hän on alkanut vinkua tai valittaa tai on kaivanut natsikortin esiin. Totuuden nimessä on myönnettävä, että somessa kukkahattutätikin saattaa riehaantua asiattomaksi, ja natsikortti todellakin kaivetaan esiin, vaikkei siihen ole syytä.

Jos yleinen some-vinoilu ei hiljennä kukkahattutätiä, voidaan tädille aina lähettää pari siistiä pientä tappouhkausta. Vihapuhe on lähellä muuttua vihateoiksi, kuten kirjanjulkistustilanteessa Jyväskylässä nähtiin.

Nimettömät, kasvottomat ihmiset ovat kaapanneet sosiaalisessa mediassa vallan. He muokkaavat sitä kautta asenneilmastoa. Lehdistä voisi löytää vähän monipuolisempia analyysejä maailmasta, mutta kuka niitä enää viitsii lukea?

Vesa Nevalainen